Miten joku rahatilanne voi stressata niin paljon että käyn itkemään jo siitä että liiton tuet loppuu vuodenvaihteessa. Vaikuttaahan se tietysti siihen että mitä voin ostaa, esim. ruokaa. 

Muutenkin mielentilani on vain mennyt huonompaan syksyn myötä ja olen ollut äärimmäisen herkkä kaikista asioista. Poden huonoa omatuntoa pienistäkin asioista ja stressaannun helposti. Olen siis todella räjähdysherkkä ja tuntuu että romahdan täydellisesti pienestäkin asiasta. 
Olen ollut viimeeksi itsetuhoinen ylä-aste ikäisenä jolloin yritin viillellä itseäni mutta yritykseksi se vain jäi kun pelkäsin kipua kai liikaa. Vaikka nyttemmin olen pohtinut, että ehkä en vain halunnut arpia käsiini sillä näin miltä ne näyttivät siskollani ja ne tulevat aina olemaan hänen mukanaan. Mutta takaisin itsetuhoisuuteen olen alkanut taas ajatella viiltämistä ja yhtenä päivänä viilsin itseäni neulalla pahemman kohtauksen aikana. Teki myös monesti nousta ylös ja hakea keittiöstä iso veitsi ja puukottaa itseäni vatsaan tai selkään. Tyydyin kuitenkin vain lyömään itseäni päähän joka helpotti oloa jossain määrin. Ainoa syy miksi en viillä itseäni on se, etten halua arpia käsiini. Mutta ehkä voin viiltää sellaisesta paikasta mitkä saa piilotettua helposti.

Olen aina vihannut itseäni ja tiedostanut olevani järkyttävän ruma ihminen ja muutoinkin täydellisen turha ja mitätön. 

Muistan vihanneeni itseäni jo pienestä lapsesta asti enkä ole päivääkään viettänyt ilman itseinhoa. Se on juurtunut niin syvälle etten saa sitä enää pois ja tulen luultavasti elämään asian kanssa loppuelämäni ajan. Se kyrsii ihan helvetisti. Mietin vain että millaistahan olisi olla normaali, että ei aina itkettäisi tai tuntuisi pahalta. Millaista se on? En muista että olisin koskaan tuntenut itseäni niin hyväksi ettei tee edes mieli tappaa itseään. 
Osittain vaikeaksi tilanteen tekee myös se, että perheeni on saanut reaktioillaan minut häpeämään itseäni ja pahaa oloani niin, etten voi puhua siitä kunnolla kenellekään. Tai en halua myöntää kuinka paljon vituttaa. Lapsena ja teininä vanhempani ja isosisareni tuppasivat aina huutamaan minulle vihaisina jos itkin. Muistan myös tapauksen jolloin sain jonkinlaisen ahdistuskohtauksen ja siskoni löi minua ja huusi etten saisi reagoida näin. Toinen esimerkki oli kun en yöllä saanut unta ahdistukseltani ja itkin, isä tuli huoneeseeni ja sanoi pettyneellä äänellä että voisinko lopettaa kun hänen pitää äidin kanssa nousta ajoissa töihin ja heidän pitää saada unta. Hyvin useasti olen saanut huudot siitä jos itken. Sitten syytellään erinäisistä asioista ja lopulta sanotaan että "olisit vahvempi etkä olisi noin herkkä"
En siis pidä siitä jos joku näkee kun itken. Ja vaikeiden asioiden puhuminen on äärettömän vaikeaa koska pelkään reaktiota ja minua hävettää suuresti olla niin iso luuseri. Jopa depressiohoitajalle puhuminen on todella hankalaa enkä oikein koskaan osaa kertoa miltä tuntuu, jonka takia vaikutan kai paremmalta mitä oikeasti olenkaan. Päädyn aina puhumaan vääristä asioista koska minua hävettää liikaa. 

Minulla ei myöskään ole paljoa ystäviä taikka kavereita ja tunnen oloni aina epätoivotuksi tai siltä että kukaan ei rakasta minua. Kysyin kerran miksi minua ei kukaan pysty rakastamaan ja vastaus: "jos et rakasta itseäsi niin kukaan muukaan ei voi". Kiitos tämä paransi oloani suunnattomasti, kukaan ei siis koskaan tule rakastamaan minua koska vihaan itseäni niin paljon etten koskaan tule rakastamaan itseäni. Mietiskelen tuota lausahdusta edelleen vaikka siitä onkin jo parisen vuotta aikaa ja se saa joka kerralla oloni äärettömän surulliseksi. Tarkoittaako se myös sitä, että jos inhoan itseäni niin muutkin inhoavat? Onko siinä sama logiikka? Oli miten oli, tuntuu pahalle.